Tarinoita

Kyläilyä

Lähdin kauniina syyskuun päivänä Salpakankaalle hakemaan isäni vanhinta siskoa Laina-tätiä ja jatkoimme Vihtiin isäni nuoremman siskon Terttu-tädin ja hänen miehensä Olavi-sedän luo kylään. Päivä kului siskosten vilkkaassa keskustelussa. Kai minäkin panin jonkun sanan väliin. Olavi-setä oli viereisessä huoneessa paljeoven takana. Illan suussa hän ilmestyi ja julisti, että on tapahtunut vallan merkillistä. Kokoonnuimme ennen kotimatkaa katsomaan klo 17 uutiset ja toden totta: lentokone lensi tahallaan päin kaksoistornia.

Jokunen vuosi myöhemmin lähdin jouluksi Helsinkiin. Vietin veljeni perheen kanssa jouluaattoa pitkän kaavan mukaan aatonaattona Pikkukoskentiellä. Jouluaattona anivarhain tilataksi haki perheen lentokentälle, josta matka jatkui ystäväperheen kanssa etelän lämpöön. Palasin jatkamaan uniani ja muutenkin päivä oli ylen rauhallinen. Kävelin kahdesti Oulunkylän kirkkoon ensin aattohartauteen ja sitten klo 23:n iltamessuun.

Joulupäivänä ajoin Helsingin Vesalaan serkkuni Pirkon luo ja äitini sisarelle Martta-tädille, joka oli seudun ensimmäisiä asukkaita ja joka antoi kaupunginosalle nimen Vesala Hollolan Vesalan mukaan, kun paikka oli pelkkää vesaikkoa. Kerran Martta-tädin mies Eetu-setä oli matkalla töihin, kun hän törmäsi johonkin isoon möykkyyn, joka oli hirvi. Rattoisan iltapäivän jälkeen palasin Pikkukoskentielle. 

Tapanina oli aika palata Nokkolaan ja tein kotimatkan Vihdin kautta. Poikkesin Terttu-tädillä ja Olavi-sedällä. Vierailuun tuli jälkikäteen erityinen sävy, sillä tapasin tätini viimeisen kerran, koska hän menehtyi seuraavan vuoden syyskuussa ( 8 päivää isosiskonsa kuoleman jälkeen). Minua pyydettiin jäämään yöksi, mutta halusin jatkaa matkaa kotiin, sillä minua odotti seuraavana päivänä mainosjakelu-urakka.

Maanantaina työkeikan jälkeen istuin nojatuoliin ja avasin television. Silloin kuulin ensimmäisen kerran sanan tsunami.

12.11.2022 Ritva-Leena Aakala Hollola, nykyisin Lahti

Sarjassamme työmatkoja.

RAUTAA RAJALLE

Olimme lähdössä Hennalasta sotilassoittokunnan kanssa kohti Pietaria ja siellä Pietari Tattoo-tapahtumaa.  Mukaan pakattiin soittimet ja muut henkilökohtaiset tavarat sekä kuviomarssissa tarvittavat 20 hopean väristä rynnäkkökivääriä. Patruunoita ei tietääkseni otettu mukaan. Lähtiessä mietin pitäisikö minun tehdä noiden kiväärien kanssa jonkinlaista paperisotaa. Sain kuitenkin tiedon, että asia oli sovittu etukäteen Moskovan isojen herrojen kanssa ja rajalla ei ole ongelmia. Rajalle saavuttuamme kävi kuitenkin ilmi, ettei Moskovasta ollut saapunut minkäänlaista proopuskaa ko. aseiden saapumisesta. Siinä sitten neuvoteltiin ja faksailtiin Moskovan ja raja-aseman välillä n. 4 tuntia. Lopulta Moskovasta tuli faksi isonappiselta kenraalilta että aseet voidaan päästää rajalta yli. Raja-aseman päällikkö oli kuitenkin järkähtämätön. Ei alkuperäistä allekirjoitusta - Ei aseita rajan yli! Koska näin oli, niin mukana ollut Rykmentin komentaja oli sitä mieltä, että palaamme takaisin Hennalaan. Ja taas neuvoteltiin. Parin puhelinsoiton jälkeen saatiin lupaus että järjestäjät Pietarissa hommaavat paikalliset rynnäkkökiväärit esiintyjille kuviomarssiin. Tällä lupauksella jatkoimme matkaa kohti Pietaria. Perillä järjestäjät lupauksensa mukaan jakoivat pojille 20 sikäläistä rynkkyä. Minun kannalta asia oli hyvä, koska bussimme sai sellaisen vartiomies joukon ympärilleen, ettei minun tarvinnut huolehtia bussin lukitsemisesta ollessamme esiintymispaikkana olleen Jubilee hallin pihalla. Pojat harjoittelivat näillä paikallisilla aseilla 10 minuuttia ja totesivat että ruumiita tulee jos näillä pistimin varustetuilla rynkyillä vaihdetaan heittämällä esiintyjältä toiselle. Aseet olivat nimittäin tasapainotukseltaan täysin erilaiset kuin suomalaiset vastaavat. Niinpä kuviomarssi suoritettiin ilman aseita.

Paluumatkalla haettiin Suomen puolella raja-asemalta omat rynkyt, jotka olin sinne vienyt ennen rajan ylitystä turvaan.

02.05.2022 Olli Jokinen

Talvinen koulumatka 

Kulunut, runsasluminen talvi on tuonut mieleeni pari runsaslumista talvea 1960-luvulta. Normaalisti nousin linja-autoon Hälvälän koulun läheiseltä pysäkiltä, kun kävin koulua Lahdessa, mutta noina talvina peltoaukealta tulevat tuulet ja tuiskut tekivät vaikeaksi pitää teitä auki. Niin kuljinkin linja-autolla Kukkoon, josta oli nykyistä pitempi matka kulkea metsän suojassa. 

Oli kevätlukukauden ensimmäisiä koulupäiviä, kun äitini päätti tulla minua vastaan autolla. Heti kotimatkan alussa piti väistää kuorma-autoa tien sivuun, jossa oli reilummin lunta, johon auto juuttui. Vähän työntämistä ja matka jatkui. Metsän suojassa matka joutui sujuvasti, sillä tie oli hyvin auki, tosin hiukan kapea. Sitten tuli traktori vastaan ja äitini väisti kohdalla olevalle tukkien lastauspaikalle. Siinä oli taas reilummin lunta, joten sanoin äidilleni meneväni työntämään. Kun auto oli tiellä taas, niin äiti ei pysähtynyt ottamaan minua kyytiin. Mietin, ehkä hän ottaa minut kyytiin vähän matkan päästä. Mukavahan oli auringonpaisteessa kävellä eikä tarvinnut kantaa koululaukkua, joka oli autossa. 

Autoa ei näkynyt, mutta äiti tuli vastaan kävellen. Osoittautui, että äitini ei ollut kuullut ilmoitustani eikä huomannut poistumistani autosta. Kun hän oli puhunut minulle enkä ollut vastannut, hän oli katsonut sivulleen ja todennut, etten ollut autossa. Säikähtäen hän oli ajanut auton pellolle, umpihankeen takapyöriä myöten. Ei edes auton perä ollut tien tukkeena. Myöhemmin isä kävi vetämässä auton ja toi kotiin. Mitäpä ei vanhemmat lapsensa eteen tekisi.

 Ritva-Leena Aakala, Hollola, nykyisin Lahti

Söpön Amerikan matka

 Olin alle kouluikäinen ja minulla oli harmaakirjava kissa nimeltään Söpö. Se oli itse lempeys. Puin sille nukenvaatteen ja panin nukenvaunuihin, jossa se köllötti yhtä tyytyväisenä kuin minä työntäen vaunuja. Sillä oli myös toinen luonne, joka teki siitä lähiseudun hiirten kauhun, mikä kävikin sen kohtaloksi. Isäni oli niittämässä heinää kahden hevosen vetämällä niittokoneella, jossa terät sojottivat sivussa. Isä ei huomannut hiirtä kyttäävää kissaa ennen kuin terät katkaisivat sen takajalat. Isä haki äkkiä pyssyn ja ampui kissan pöheikköön, jonne se oli raahaantunut. Nyt edessä pulma. Jos kuollut kissa olisi kokonainen esimerkiksi myrkkyyn kuollut, niin ehkä olisi voinut näyttää minulle. Nyt kun kissasta oli jäljellä vain riekaleet, niin tämä vaihtoehto oli täysin mahdoton. Siis turvauduttiin hätävalheeseen, jonka nykyajan tenavat olisi heti todenneet valeeksi, mutta minä uskoin: Söpö on lähtenyt Amerikkaan. Naapurissa asui Anna-täti, joka oli ennen sotia käynyt Amerikassa, niin miksei Söpökin. Myöhemmin sain syliini Söpön kaksoisolennon. Tämä Nöpö oli ihan kiva kissa, mutta nukenvaatteen päälle pukemista ei kannattanut edes harkita.

 En pysty kertomaan, kuinka paljon oli aikaa kulunut, ehkä kuukausia, kun taas karjakeittiössä olin katsomassa navettakissoja ja juolahti mieleen kysymys: koskahan Söpö palaa Amerikasta? Karjakko ei sanonut mitään, mutta kysymykseni välitettiin pihan toiselle laidalle. Niin äiti otti minut kainaloonsa ja kertoi totuuden Söpön Amerikan matkasta. Kyllä isälle oli kova paikka ampua tyttärensä lemmikin, vaikka olikin sodassa ollut. 

Ritva-Leena Aakala, Hollola, nykyisin Lahti